Nyt huristellaan iloisesti autoilun maailmaan. Vaikka nämä filmikamerallla otetut kuvat eivät ajallisesti sijoitukaan kovin pitkälle historiaan, ensimmäistä lukuunottamatta, ovat kuvauksen kohteet kuitenkin vuosikymmenten takaa.
Vaikka nykyään en tällaisena ekohippinä ole varsinaisesti yksityisautoilun kannattaja, joudun periaatteistani huolimatta ihailemaan 70-luvun muotoilua ja elämänkatsomuksellista optimismia myös autoilun saralla. Silloin oli helppoa olla huoleton, kun kaikki oli mahdollista ja tulevaisuus täynnä lupauksia paremmasta.

Ensimmäisiä kertoja ratin takana taisi olla tämän kilpurin puikoissa. Tosin kyseinen kulkupeli joutui kaatopaikan multiin jo vuosia ennen kasinotalouden romahtamista, eikä omat muistikuvani tästä kulkineesta kata juuri muuta kuin pihaa sumentavan sinisen pakokaasupilven ja kovan metelin. Moottorin virkaa toimittanut 80-kuutioinen kaksitahtinen kawasakin moottori ei ollut enää parhaassa vedossaan ja kaatopaikalta kyseinen rakkine oli aikoinaan meille löytynytkin.
Ensimäiset oikeat autot tuli hankituksi täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana autoja ja autoksi luokiteltavia onkin kulkenut kauttani reilut viisikymmentä kappaletta. Enemmän ja vähemmän hienoja, useimmiten vähemmän.

En muista monesko omistamani tämä auto oli, mutta varmaankin jossain ensimmäisen kymmenen joukossa kuitenkin. Kaveri löysi tämän metsästä ikkunat sisään potkittuina ja vuosia siellä maatuneena. Puolen vuoden ahkeran kunnostamisen jälkeen auto oli jälleen ajossa. Ihastuin tähän 70-luvun urheilulliseen avaruusajan autoon välittömästi ja parin kuukauden epätoivoisten ostoyritysten päätteeksi tulikin puhelu että voidaan tehdä kaupat jos tuon välittömästi käsirahakasi korillisen kaljaa ja lopulliseksi kauppasummaksi taisi muodostua 2000mk miinus kaljakori, eli noin 300€.

Maavaraa ei ollut auton rakennellut edellinen omistaja paljon jättänyt, mistä johtuen tällä ei päässyt esimerkiksi kaupan, bussiaseman tai pankin pihaan, koska ne oli reunustettu sisäänmenoistaan pienillä rotvallikivetyksillä.

Sisältä auto oli verhoiltu punaisella pehmeällä plyyshillä kahdeksankymmentälukuiseen tyyliin, keinonahkaisia penkkejä lukuunottamatta. Takapenkille joutui loikkimaan etupenkkien välistä koska niissä ei ollut minkäänlaista avausmekanismia. Ei sen puoleen, auton mataluudesta johtuen takapenkillä pystyi istumaan korkeintaan yksi henkilö ilman että renkaat alkoivat hiertää lokarinkaaria. Autoon ei ollut myöskään minkäänlaisia avaimia, vaan käynnistys tapahtui virtalukonpohjasta ruuvimeisselillä  tai kolikolla.
Joka tapauksessa auto oli tunnelmaltaan aidosti jostain sieltä 70-80-luvun maailmoista ja tästä jäikin ehkä lämpimimmät muistot nuoruuden autoharrastukseen liittyen.

Kuten jo havaitsimme, niin amerikanautojen muskelisporttimuotoilua apinoivat myös muun maalaiset autovalmistajat, erityisesti japanilaiset. Näitä nousevan aurngon maan 'urheiluautoja' tulikin haalittua aina, kun jostain vain sopuisalla hinnalla löytyi.
Tämä hardtop coupé tuli haettua itä-Helsingistä. Muuten oikein hyväkuntoinen ja hieno auto, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia jarruja. Jarrunesteet oli vuotaneet pihalle eikä käsijarrukaan toiminut. Myös auton startti oli rikki eli käyntiin sai ainoasta mäkilähdöllä. Muistan ikuisesti auton hakumatkan, kun ajoin kehäkolmosta neljän ruuhkassa jarruttomalla autolla, jota myös täytyi varoa sammuttamasta, ettei matkanteko loppuisi siihen ja jäisi  tien tukkeeksi. Kyllähän  siinä sai kanssa-autoilijoilta epäileviä katseita, kun vaihdejarrutuksen jälkeen avasi oven ja pisti jalkaa maahan saadakseen auton pysähtymään ajoissa. Sadanviidenkymmenen kilometrin kotimatka sujui kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia ja eipä ole sen jälkeen enää koskaan hirvittänyt ajella Helsingin keskustassa tai kehätien ruuhkissa, eikä oikeastaan missään muuallakaan.

Myin auton keskeneräisenä hyvän tarjouksen saatuani. Kaupanteko hoitui modernisti puhelimitse. Ostaja oli Porista ja lähetti hinausauton hakemaan tätä eli osti niin sanotusti sian säkissä. Itsekin olin kaupantekohetkellä muissa maisemissa ja rahojen tipahdettua tilille neuvoin mistä hinausautonkuljettaja voi auton käydä poimimassa papereiden ja avaimien odottaessa valmiiksi hanskakalokerossa.
Viime kesänä näin auton olevan jälleen myynnissä ja yhä keskeneräisenä. Toivottavasti joku joskus saattaisi jo kauan sitten aloitetun entisöinnin loppuun.

Tämän auton hain Mäntsälästä varaosa-autoksi yllä muistellulle punaiselle vastaavalle. Varaosa-auto olikin yllättäen paremmmassa kunnossa kuin se,  johon osia piti hankkia, joten keskeneräinen sai lähteä uuteen kotiin ja tämä jäädä käyttöön. Tällä ajelinkin pari vuotta ilman mitään murheita.

Varaosiksi tämäkin haettiin, mutta en raaskinut purkaa ehjää autoa, joten myin sen kaverille, joka ajoikin sen romuksi tuota pikaa.

Reilut kymmenen vuotta sitten ostin tämän museokuntoisen kaunottaren. Olin käynyt pari kesää aiemmin laittamassa lappua tuulilasille, että olisin kiinnostunut ostamaan kyseisen kulkineen. Kun ei mitään kuulunut olin jo menettää toivoni, kunnes yks kaks yllättäen tuli puhelu, että tervetuloa kaupoille ja hinnaksi sovimme viisisataa.
Auto oli täysin alkuperäiskuntoinen, jopa talvirenkaat olivat alkuperäiset eli sillä oli ajettu vain kesäisin. Ainoa vika oli kytkimen luistaminen. Auto oli ollut lähes uudesta asti täti-ihmisellä, jolta sen oli perinyt hänen sisarenpoikansa. Joka ainoa kuitti, lippu ja lappu auton matkalta oli tallessa.

Itse en tällä juurikaan ajellut, vaan laitoin museopelin myyntiin, koska tiesin kiinnostuneita siitä varmasti olevan. Myynti-ilmoituksen ilmestyttyä puheluita tulikin muutaman kymmentä ja joukossa yksi entisöintiin erikoistunut ex-ralliautoilija, joka auton sitten ostikin.

Tässä autenttinen kuva kaupantekohetkeltä. Sain autosta muistaakseni 2250€ plus satasen käsirahan, jonka ostaja maksoi käydessään autoa katsomassa. Kuten kuvasta näkyy, ovat molemmat osapuolet kauppaan tyytyväisiä.Toivottavasti kiesi on tallessa ja hyvällä huolenpidolla.

En muista montako vastaava kadettia meillä oli romurallikäytössä ja varaosina, mutta useampia kuitenkin. Tässä kuvassa näkyvästä yksilöstä tuli jossain vaiheessa avo-auto. Ajatuksen avosta saatuamme piti modifiointityöt aloittaa tietysti heti. Pahaksi onneksi rälläkkään ei ollut kuin yksi ainoa laikka, jolla ei peltiä saatu veisteltyä kuin reilun kymmenen sentin matkalta ja viikonloppuna ei siihen aikaan ollut auki olevia rautakauppoja lähistöllä. Loput katosta irroitettiinkin sitten kirveellä, jolla pelti leikkautuikin yllättävän sulavasti. Vauhtiin päästyäni pilkoin kirveellä vielä kaksi mutakin autonkoria niin, että ne mahtuivat kätevästi peräkärryyn ja sitä kautta metallinkierrätykseen.

Jossain vaiheessa ostimme hallin kanssani jakaneen serkun kanssa tämän yksilön josta maksoimme 160€

Auto oli aika rupisessa kunnossa, mutta katsastettu. Ainoa varsinainen vika oli se, että virtalukosta startille kulkevissa johdoista oli joku poikki ja auton saikin käyntiin ainoastaan työntämällä tai muutamankymmennen sentin mittaisella  johdonpätkällä, jolla saattoi antaa startille virtaa suoraan akusta.

Maalasimme auton naapurihallin vanhassa automaalaamossa. Saimme imurit päälle ja maalit sekoiteltua, mutta käry maalamossa oli jo hetken kuluttua sanoin kuvaamaton. Ilma oli heti alkuunsa maalisumusta niin sakeana, ettei eteensä nähnyt, saati maalattavaa pintaa, mutta valmista kuitenkin tuli. Sumun syy selvisi vasta kun maali oli jo pinnassa: vaikka imuri oli ollut päälllä emme olleet huomanneet avata sen sulkuja maalamohuoneesta.

Siihen aikaan autovero määräytyi vielä vuosikohtaisesti, joten joulukuun 31. päivä poistimme rekisteristä kaikki 'tarpeettomat' autot, ettei niistä aihetuisi turhia kuluja. Tapana myös oli ajaa autot loppuun tuona viimeisenä päivänä kun ei ollut suurta väliä enää, vaikka ne hajoaisivatkin. Tämänkin vastamaalatun auton kohtaloksi se koitui, sillä mottori tuli viimeisenä iltana tiensä päähän.
Sain kuitenkin auton myytyä kilvettömänä eräälle harrastajalle viidelläsadalla eurolla, vaikka auto ei kaupantekohetkellä käyntiin lähtenytkään.

Filmikamera-ajan ihanuuksia. Kuvat ovat leikkautuneet toisiinsa ja usein samassa kuvassa oli kaksi kuvaa päällekkkäin. Tarkoitukseni oli kuvata kaikki autot, jotka niihin aikoihin tuli kunnosteltua, mutta suurin osa jäi valitettavasti dokumentoimatta surkean kameran vuoksi. Yhdeltä filmirullalta ei kehittynyt ensimmäistäkään kuvaa, vaikka niitä koko rullallinen oli napsittu.

Vaikka onhan filmikamerassa puolensakin. Kuvat näyttävät aidommilta, vaikka nykyisiä digikuvia huomattavasti epätarkempia ovatkin.

Moni kakku päältä kaunis ja jos joku, niin tämä oli sitä. Vaikka auto pinnoiltaan oli lähes virheetön, oli se totaalisen mätä. Jalka meni pehmeästä lattiasta lävitse kun vähän potkaisi. Etuakseli oli lähes irti ripustuksistaan ja moottori ja vaihteisto aivan lopussa. Hiljaa tällä vielä uskalsi ajella, eikä sen puoleen kovaa päässytkään. Ylämäessä ehkä neljääkymppiä ja alamäessä saattoi myötätuulella saada mittariin jopa lain sallimat kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa.

Neljä ja puoli sataa tästä maksoin, myydessä sain tonnin ja pingviinituutin. Ei huono kauppa sekään.  Sittemmin autojen kanssa puuhastelu on jäänyt vähemmälle, lähinnä siihen pakolliseen kulkupeliin, joka maalla asuessa on nykyään välttämätön.

Jostain syystä 60-luvun lopun / 70-luvun alun autot ja varsinkin niiden muotokieli on aina kiehtonut niin kauan kuin muistan. Toki tuo aikakausi on muutenkin muotoilun ja värienkäytön kulta-aikaa. Osasyy tämän ajan autojen ihailusta juontaa juurensa jo ajalta, jolloin olin perhepäivähoidossa ja hoitajani poika harrasteli tällaisia kulkupulejä kultaisella kahdeksankymmentäluvulla.
Niin tai näin, nämä katukuvasta kadonneet kaunottaret herättävät yhä nostalagisia tuntemuksia, vaikka itseltäni niiden kanssa harrastelu onkin jo valitettavasti jäänyt taa.

Noin! Tällä kertaa käsittelyssä uuden puulaatikon vanha elämä ja vanhan puulaatikon uusi elämä. Niin kiehtovalta ja mielenkiintoiselta kuin aihe teistä saattaakin kuulostaa, pyydän: yrittäkää pysyä istuimillanne, niin vältytte mahdollisilta tapaturmilta tätä lukiessanne.

Tähän uutuuttaan hohtelevaan laatikkoon käytetyt laudat ovat toimineet alunperin eteisen lattiana. Heti sodan jälkeen rakennettu lisäosa palveli sellaisenaan alkuperäisasussaan aina vuoteen 2009 asti, jolloin kyseinen tila peruskorjattiin ja lämpöeristettiin. Vanha lattia oli valitettavasti suurelta osin niin huonokuntoinen, ettei sitä enää sellaisenaan voinut uudelleen käyttää, vaan se päätyi maapohjaisen liiterin väliaikaiseksi lattiaksi. Lautojen habituksessa ei voikaan olla huomaamatta, että ne ovat kokeneet kovia näiden lähes seitsemänkymmenen palvelusvuotensa aikana.

Aiemmin puulatikon virkaa toimitti tämä Rajamäen viinatehtaalta pitkälle ja värikkäälle matkalleen lähtenyt Oy Alkoholiliike Ab:n kuljetuslaatikko, joka nyt pääsi autuaammille palvelusmaille yläkerran kirjastohuoneeseen. Alunperin väkijuomien kuljettamiseen tarkoitettu arkku valjastettiin kolmekymmentäluvun lopun suursodan alkaessa uuteen tehtävään eli toimittamaan Molotovin cocktailiksikin kutsuttuja polttopulloja rintamalle korvaamaan puutteellista panssarintorjuntakalustoa. Rauhan tultua nämä käteviksi ja kestäviksi todistetut arkut otettiin lähetyslaatikoiksi varuskuntien väliseen tavaraliikenteeseen, josta ne aikansa palveltuaan yksi kerrallaan päätyivät varastojen ja varikoiden seinustoille unohtumaan. Vuosituhannen vaihteen jälkeen ne sitten erilaisten puolustusvoimain poistojen kautta ajautuivat viettämään eläkepäiviään kuka mihinkin. 

Tämän kyseisen yksilön seikkailut alkavat olla jo takanapäin ja tulevat vuodet sen joutilaana päätoimena on säilyttää arkistojen aarteita ja erinäisiä keräilyesineitä, jotka se on sisäänsä sulkenut. Silloin tällöin saattaa sen kannelle laskeutua viherkasvin ja kynttilöiden lisäksi lasillinen viiniä täydentämään tunnelmaa lukunurkkauksen hämyisässä kajossa. Huonekalukin voi olla ystävä.

Huoneiden tilajako ei yli sata vuotta vanhoissa torpissa ole aina kovinkaan hyvin sovitettavissa nykypäivän tarpeille. Siksi ratkaisuissa joutuukin tekemään paljon kompromisseja saadakseen tilat sekä toimiviksi, että esteettisesti miellyttäviksi. 
Tämä näkymä on keittiöstä, joka pitkällä ja kapealla muodollaan pois sulkee sen, että minkäänlaista ruokaryhmää sinne olisi mahdollista sijoittaa. Ainoa varteenotettava vaihtoehto olisi ollut luopua puuhellasta peruskorjauksen yhteydessä,  mutta sitä mahdollisuutta ei edes vakavasti harkittu.

Siispä ruokailuryhmä sijoitettiin olohuoneen puolelle. Keittiöön valittiin keltainen värimaailma sen sovittamiseksi tämän 70-lukulaisen ruokaryhmän sävyihin ja päinvastoin.

Kokonaisuuteen kuuluu alunperin neljä tuolia, mutta pienten puitteiden vuoksi on mahdollista käyttää vain kahta kerrallaan ja tarvittaessa saada lisäpaikkoja pikkujakkaroilla.

Tämä selkeälinjaisen harmoninen ruokaryhmä on mahdollisesti Askon tuotantoa ja oletettavasti vuodelta 1978, mutta saattaa hyvin olla vanhempikin.

Hillityn ajaton muotoilu toimii rauhoittavana elementtinä ja pelkistetetyt linjat sekä selkeä värimaailma on helppo saada sopeutumaan lähes millaiseen ympäristöön tahansa. Aikansa halpatuotanto on tämän päivän maailmassa monesti arvossaan. Toisin sanoen ennen tehtiin kunnollista ja kestävää, unohtamatta estetiikan tuottaman mielihyvän taspainottavaa vaikutusta.

Lommoisista ja kovia kokeneista peltikattiloista on vaikka mihin, esimerkiksi basilikan kasvatusalustoiksi. Nämä alunperin suomen armeijan käytössä olleet pytyt ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen, sillä meidän kolmen hengen perheemme ruoanlaittoon liittyviin tarkoituksiin ne olivat hieman ylimitoitetut ja epäkäytännölliset.

Nämä kyseiset kattilat sekä samaa sarjaa oleva litran kauhamitta ja jättikokoinen mehukannu ilmestyivät ikäänkuin vahingossa erään toisen aarteen hankinnan yhteydessä, sillä nämä erikoisesineet olivat joltakulta unohtuneet kyseisen laatikon sisään.

En ole mikään varsinainen viherpeukalo mutta hyvin tuntuvat basilikat viihtyvän näissä ajattomissa astioissa. Multa on lapioitu viereisen niityn reunasta ja minkäänlaista dopingia tai muita poppakonsteja ei kasvatuksessa ole käytetty. Myös ensimmäisissä kuvissa taka-alalla vilahtavat tomaatit tuottivat uskomattoman sadon, kaksi siemenistä keväällä idätettyä kasvia antoi yhteensä noin 60-70 pikkutomaattia ainoastaan veden ja auringon voimalla.

SA-Int / 42. Liekö nämä padat höyrynneet jo jatkosadassa vai ovatko kenties saman mallin myöhäismepää tuotantota?

Vielä nytkin loka-marraskuun taitteessa neljä kuukautta istutuksensa jälkeen nämä tuoksuisat kasvit tarjoavat lehtiään käytettäviksi päivän ateriointeihin, leivän päälle ja ruoanlaittoon. Lyhyeksi käyneiden päivien valon puute ja mullan ravintopitoisuuden hupeneminen alkavat valitettavasti näkyä, eikä uusia lehtiä jaksa enää kasvaa kuin vaivalloisesti. Siispä kevättä kohti uuden satokauden alkua odotellen, läpi sateisen syksyn ja talven hyytävien viimojen.

Kauas on tultu savupirttien pärevalon heikosta kajosta. Nykyään keinovalo on jo itsestään selvyys mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja missä tahansa.
Tänään objektinamme on  siis lamppu, tuolta jostakin avaruusmuotoilun kulta-ajoilta. Kokonaisuus muodotuu toinen toistaan upeammista ja sulavammista ykistyiskohdista vaikka mistään luxustuotteesta ei olekkaan kysymys. 
Tämä pitkään varastoituna ollut valaisin kytkettiin viime keväänä vuosien jälkeen takaisin sähköverkkoon juhlallisin menoin. No, hieman sähkömiestä jouduin leikkimään, ennen kuin maadoittamaton sähkölaite saatiin nykystandardien mukaiseen pistorasiaan sopimaan.

Harmooninen muotoilu on esineiden muotoilussa A ja O. Henkilökohtaisella tasolla esteettisyys ajaakin lähes poikkeuksetta käytännölllisyyden ohitse.

Kyllä. Pölyt on pyyhitty viimeksi eilen vaikka ei uskoisi. Tämän upeasti muotoillun valaisimen korkeakiiltoinen maali ei ole kovinkaan pöly-ystävällinen, vaan siinä näkyy jokainen hiukkanen kuin näytteille asetettuna vaikka sen pyyhkisi minuutin välein. Jotain tekemistä saattaa olla myös erilaisiin sähkövarauksiin liittyvillä seikoilla, joihin en tarkemmin ole itseäni perehdyttänyt.

 Kuuleeko maa, kuuleko maa? Lentävä lautanen pyytää laskeutumislupaa.

Pieni patinoituminen ja muoviosien kellastuminen korostaa valaisimen ajatonta muotoilua. Vaikka nivelet ja ruuvit ovat väsyneet vuosien aikana, ei se vähennä käyttöarvoa. Muista arvoista sitten puhumattakaan.

Hei! Tervetuloa ensimmäiselle Retro-Einarin aikamatkalle tutustumaan menneiden vuosikymmenten tavaroihin ja tuotteisiin. Pyrimme lähestymään objekteja puolueellisesti, ennakkoluuloisesti ja yleistä mielipidettä kunnioittamatta, sillä kyseenalaistaminen on hyvä avain omien näkemyksien luomiselle. Ainoa todellisuuspohja tutkimus- ja tarinointikohteille olkoonkin vankkumattomat ja vääristelemättömät historialliset faktat, joiden varaan harhaiset käsityksemmme esineistä rakennamme. 

Kuten jo yllekirjoitetussa avaustekstissä pohjustin, tutustumme siis kuvin ja sanoin erilaisiin esineisiin, rakennuksiin, artikkeleihin, mainoksiin ja paikkoihin eri aikakausilta, sekä katsastelemme niiden olemmassaoloa, sen oikeutusta, tarkoitusta ja merkitystä eri näkökulmista aina niiden syntyhetkistä tähän päivään. Matkalla on lupa eksyä reitiltä eikä maaliinpääsy ole edes suositeltavaa. Ainoa pyrkimys onkin herättää ajatuksia, jotka heijastuvat omaan kulutuskäyttäytymiseen  ja -asenteisiin, sekä tutustua menneisyydessä tehtyihin valintohin ja vallinneisiin näkemyksiin, jotka heijastuvat tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Tietysti sijaa annettaan myös turhamaisuudelle ja esineiden tuottamalle esteettiselle mielihyvälle, toisin sanoen muotokielen antama taidenautinto on tärkeä osa kokonaisuutta.

Heti alkuun täytyy tunnustaa oma pienehkö paheeni näiden erilaisten vanhojen tavaroiden keräilijänä. Matarialismin vankkumattomana vastustajana harrastukseni onkin luonut ristiriitoja näkemykieni kanssa, mutta sittemmin olen päässyt sopimukseen itseni kanssa. Tuon vapaamuotoisen rauhansopimuksen säännöstö kuuluu jotensakkin näin: Älä osta uutena muuta kuin sellaista, mikä on täysin välttämätöntä tai mitä ei käytettynä saa hankittua. Osta harkiten ja osta vähän. Jätä ostamtta, jos voit olla ilman. Huomioi myös vialliset ja puuttelliset esineet ja korjaa tai sovella niistä mieleisesi ja käyttötarkoituksesi mukaiset. Mieti myös esineen mahdollinen jatkokäyttö ja -sijoitus, kun siitä on tullut sinulle tarpeeton. Ehkä tärkein periaate on kuitenkin tämä: älä kerää tavaroita, joita et tarvitse eli myös koriste-esineet ja niin kutsutut aarteet kannattaa hankkia käyttöä varten. Silloin niistä myös saa enemmän iloa ja hyötyä irti kuin kaapin perälle haudattuna.
 

Pitemmittä pölinöittä siirrytään asiaan. Ensimmäisenä mielivaltaisesti valittuna artikkelina on kurkistus muovien maailman yhtenä tuon kaksijakoisen materiaalin kauneimmassa muodossa: värikkäinä 70-lukulaisina astioina. Made by Sarvis. Tiedossa on toki muovin epäekologisuus ja sen aiheuttamat ympäristö- ja terveyshaitat. Silti kaikista negatiivisista vivahteista huolimatta alle kuvattujen taideteosten lumoava voima kohoaa ikävien tosiseikkojen yläpuolelle. Ja toisaalta: näihin välttämättömiin hyödykkeisiin on kulunut verrattain vähän muovia esimerkiksi henkilöauton sisältämään muovimäärän verrattuna, puhumattakaan muista autoiluun liittyvistä ympäristongelmista. Nämä iloiset astiat ovat kuitenkin käyttöiältään  verrattomasti pitkäikäisempiä kuin keskiverto henkilöautot tai monet muut kyseenalaiset arkiset mukavuuden lisääjät.

  

Taivaallista! Astioilla on ikää yli kolmekymmentä vuotta vaikka ei uskoisi. Värit ovat kirkkaammat ja hohtavammat kuin uutena kovasta käytöstä huolimatta. Nämä aikanaan särkymättömänä lanseeratut tuotteet ovat todelllakin huomattavan kestäviä.

Sarvis Oy oli Tampereella toiminut muovialan yritys, joka valmisti muiden tuotteidensa ohella myös näitä aikansa halpatuotteita lähinnä retkeily- ja mökkeilykäyttöön. Tästä syntymädisautuksesta huolimatta ovat Sarviksen astiat osoittaneet käyttökelpoisuutensa niin kotona kuin reissussakin.

Viime vuosina tapahtunut yllättävä innostus ja keräilybuumi kyseisen valmistajan astioita kohtaan on saanut monet kaivelemaan näitä muovivallankumouksen ihmeitä kaappiensa perukoilta. Kysynnän myötä näiden arvottomina pidettyjen esineiden hintakehitys on ollut päätä huimaava.

Itseäni on aina miellyttänyt puhdaslinjainen ja käytännönläheinen muotoilu. Mikäli se on vielä puettu silmiähivelevän energiseen värimaailman, ei voi muuta kuin ihailla insinöörien ja suunnittelijoiden aikaansaamia tuotoksia. Unohtamatta toki toteutuspuolella uurastaneita osaajia. Lopputulos on kuitenkin ajaton.

Miksi omistaa asioita joiden kanssa ei voi olla jokapäiväisesti tekemisissä. Useimpien hyödykkeiden alkuperäinen tarkoitus on palvella ja helpottaa jokapäiväistä elämää. Sitä kunnioittavampaa käsittely luonnollisesti toki on, mitä enemmän esineellä on tunne- ja/tai rahallista arvoa, mutta käyttöä varten on sinut tehty ja käyttöä varten tulee sinun oleman.

Iloisten värien kirjo antaa positiivisuutta jokaiselle päivälle ja hetkelle. Tämä seikka tuntuu tosin unohtuneen tämän hetken käyttö- ja koriste-esineiden suunnittelijoilta. Miksi tehdä maailmasta mustavalkoinen, jos värejäkin on tarjolla?