Nyt huristellaan iloisesti autoilun maailmaan. Vaikka nämä filmikamerallla otetut kuvat eivät ajallisesti sijoitukaan kovin pitkälle historiaan, ensimmäistä lukuunottamatta, ovat kuvauksen kohteet kuitenkin vuosikymmenten takaa.
Vaikka nykyään en tällaisena ekohippinä ole varsinaisesti yksityisautoilun kannattaja, joudun periaatteistani huolimatta ihailemaan 70-luvun muotoilua ja elämänkatsomuksellista optimismia myös autoilun saralla. Silloin oli helppoa olla huoleton, kun kaikki oli mahdollista ja tulevaisuus täynnä lupauksia paremmasta.

Ensimmäisiä kertoja ratin takana taisi olla tämän kilpurin puikoissa. Tosin kyseinen kulkupeli joutui kaatopaikan multiin jo vuosia ennen kasinotalouden romahtamista, eikä omat muistikuvani tästä kulkineesta kata juuri muuta kuin pihaa sumentavan sinisen pakokaasupilven ja kovan metelin. Moottorin virkaa toimittanut 80-kuutioinen kaksitahtinen kawasakin moottori ei ollut enää parhaassa vedossaan ja kaatopaikalta kyseinen rakkine oli aikoinaan meille löytynytkin.
Ensimäiset oikeat autot tuli hankituksi täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana autoja ja autoksi luokiteltavia onkin kulkenut kauttani reilut viisikymmentä kappaletta. Enemmän ja vähemmän hienoja, useimmiten vähemmän.

En muista monesko omistamani tämä auto oli, mutta varmaankin jossain ensimmäisen kymmenen joukossa kuitenkin. Kaveri löysi tämän metsästä ikkunat sisään potkittuina ja vuosia siellä maatuneena. Puolen vuoden ahkeran kunnostamisen jälkeen auto oli jälleen ajossa. Ihastuin tähän 70-luvun urheilulliseen avaruusajan autoon välittömästi ja parin kuukauden epätoivoisten ostoyritysten päätteeksi tulikin puhelu että voidaan tehdä kaupat jos tuon välittömästi käsirahakasi korillisen kaljaa ja lopulliseksi kauppasummaksi taisi muodostua 2000mk miinus kaljakori, eli noin 300€.

Maavaraa ei ollut auton rakennellut edellinen omistaja paljon jättänyt, mistä johtuen tällä ei päässyt esimerkiksi kaupan, bussiaseman tai pankin pihaan, koska ne oli reunustettu sisäänmenoistaan pienillä rotvallikivetyksillä.

Sisältä auto oli verhoiltu punaisella pehmeällä plyyshillä kahdeksankymmentälukuiseen tyyliin, keinonahkaisia penkkejä lukuunottamatta. Takapenkille joutui loikkimaan etupenkkien välistä koska niissä ei ollut minkäänlaista avausmekanismia. Ei sen puoleen, auton mataluudesta johtuen takapenkillä pystyi istumaan korkeintaan yksi henkilö ilman että renkaat alkoivat hiertää lokarinkaaria. Autoon ei ollut myöskään minkäänlaisia avaimia, vaan käynnistys tapahtui virtalukonpohjasta ruuvimeisselillä  tai kolikolla.
Joka tapauksessa auto oli tunnelmaltaan aidosti jostain sieltä 70-80-luvun maailmoista ja tästä jäikin ehkä lämpimimmät muistot nuoruuden autoharrastukseen liittyen.

Kuten jo havaitsimme, niin amerikanautojen muskelisporttimuotoilua apinoivat myös muun maalaiset autovalmistajat, erityisesti japanilaiset. Näitä nousevan aurngon maan 'urheiluautoja' tulikin haalittua aina, kun jostain vain sopuisalla hinnalla löytyi.
Tämä hardtop coupé tuli haettua itä-Helsingistä. Muuten oikein hyväkuntoinen ja hieno auto, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia jarruja. Jarrunesteet oli vuotaneet pihalle eikä käsijarrukaan toiminut. Myös auton startti oli rikki eli käyntiin sai ainoasta mäkilähdöllä. Muistan ikuisesti auton hakumatkan, kun ajoin kehäkolmosta neljän ruuhkassa jarruttomalla autolla, jota myös täytyi varoa sammuttamasta, ettei matkanteko loppuisi siihen ja jäisi  tien tukkeeksi. Kyllähän  siinä sai kanssa-autoilijoilta epäileviä katseita, kun vaihdejarrutuksen jälkeen avasi oven ja pisti jalkaa maahan saadakseen auton pysähtymään ajoissa. Sadanviidenkymmenen kilometrin kotimatka sujui kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia ja eipä ole sen jälkeen enää koskaan hirvittänyt ajella Helsingin keskustassa tai kehätien ruuhkissa, eikä oikeastaan missään muuallakaan.

Myin auton keskeneräisenä hyvän tarjouksen saatuani. Kaupanteko hoitui modernisti puhelimitse. Ostaja oli Porista ja lähetti hinausauton hakemaan tätä eli osti niin sanotusti sian säkissä. Itsekin olin kaupantekohetkellä muissa maisemissa ja rahojen tipahdettua tilille neuvoin mistä hinausautonkuljettaja voi auton käydä poimimassa papereiden ja avaimien odottaessa valmiiksi hanskakalokerossa.
Viime kesänä näin auton olevan jälleen myynnissä ja yhä keskeneräisenä. Toivottavasti joku joskus saattaisi jo kauan sitten aloitetun entisöinnin loppuun.

Tämän auton hain Mäntsälästä varaosa-autoksi yllä muistellulle punaiselle vastaavalle. Varaosa-auto olikin yllättäen paremmmassa kunnossa kuin se,  johon osia piti hankkia, joten keskeneräinen sai lähteä uuteen kotiin ja tämä jäädä käyttöön. Tällä ajelinkin pari vuotta ilman mitään murheita.

Varaosiksi tämäkin haettiin, mutta en raaskinut purkaa ehjää autoa, joten myin sen kaverille, joka ajoikin sen romuksi tuota pikaa.

Reilut kymmenen vuotta sitten ostin tämän museokuntoisen kaunottaren. Olin käynyt pari kesää aiemmin laittamassa lappua tuulilasille, että olisin kiinnostunut ostamaan kyseisen kulkineen. Kun ei mitään kuulunut olin jo menettää toivoni, kunnes yks kaks yllättäen tuli puhelu, että tervetuloa kaupoille ja hinnaksi sovimme viisisataa.
Auto oli täysin alkuperäiskuntoinen, jopa talvirenkaat olivat alkuperäiset eli sillä oli ajettu vain kesäisin. Ainoa vika oli kytkimen luistaminen. Auto oli ollut lähes uudesta asti täti-ihmisellä, jolta sen oli perinyt hänen sisarenpoikansa. Joka ainoa kuitti, lippu ja lappu auton matkalta oli tallessa.

Itse en tällä juurikaan ajellut, vaan laitoin museopelin myyntiin, koska tiesin kiinnostuneita siitä varmasti olevan. Myynti-ilmoituksen ilmestyttyä puheluita tulikin muutaman kymmentä ja joukossa yksi entisöintiin erikoistunut ex-ralliautoilija, joka auton sitten ostikin.

Tässä autenttinen kuva kaupantekohetkeltä. Sain autosta muistaakseni 2250€ plus satasen käsirahan, jonka ostaja maksoi käydessään autoa katsomassa. Kuten kuvasta näkyy, ovat molemmat osapuolet kauppaan tyytyväisiä.Toivottavasti kiesi on tallessa ja hyvällä huolenpidolla.

En muista montako vastaava kadettia meillä oli romurallikäytössä ja varaosina, mutta useampia kuitenkin. Tässä kuvassa näkyvästä yksilöstä tuli jossain vaiheessa avo-auto. Ajatuksen avosta saatuamme piti modifiointityöt aloittaa tietysti heti. Pahaksi onneksi rälläkkään ei ollut kuin yksi ainoa laikka, jolla ei peltiä saatu veisteltyä kuin reilun kymmenen sentin matkalta ja viikonloppuna ei siihen aikaan ollut auki olevia rautakauppoja lähistöllä. Loput katosta irroitettiinkin sitten kirveellä, jolla pelti leikkautuikin yllättävän sulavasti. Vauhtiin päästyäni pilkoin kirveellä vielä kaksi mutakin autonkoria niin, että ne mahtuivat kätevästi peräkärryyn ja sitä kautta metallinkierrätykseen.

Jossain vaiheessa ostimme hallin kanssani jakaneen serkun kanssa tämän yksilön josta maksoimme 160€

Auto oli aika rupisessa kunnossa, mutta katsastettu. Ainoa varsinainen vika oli se, että virtalukosta startille kulkevissa johdoista oli joku poikki ja auton saikin käyntiin ainoastaan työntämällä tai muutamankymmennen sentin mittaisella  johdonpätkällä, jolla saattoi antaa startille virtaa suoraan akusta.

Maalasimme auton naapurihallin vanhassa automaalaamossa. Saimme imurit päälle ja maalit sekoiteltua, mutta käry maalamossa oli jo hetken kuluttua sanoin kuvaamaton. Ilma oli heti alkuunsa maalisumusta niin sakeana, ettei eteensä nähnyt, saati maalattavaa pintaa, mutta valmista kuitenkin tuli. Sumun syy selvisi vasta kun maali oli jo pinnassa: vaikka imuri oli ollut päälllä emme olleet huomanneet avata sen sulkuja maalamohuoneesta.

Siihen aikaan autovero määräytyi vielä vuosikohtaisesti, joten joulukuun 31. päivä poistimme rekisteristä kaikki 'tarpeettomat' autot, ettei niistä aihetuisi turhia kuluja. Tapana myös oli ajaa autot loppuun tuona viimeisenä päivänä kun ei ollut suurta väliä enää, vaikka ne hajoaisivatkin. Tämänkin vastamaalatun auton kohtaloksi se koitui, sillä mottori tuli viimeisenä iltana tiensä päähän.
Sain kuitenkin auton myytyä kilvettömänä eräälle harrastajalle viidelläsadalla eurolla, vaikka auto ei kaupantekohetkellä käyntiin lähtenytkään.

Filmikamera-ajan ihanuuksia. Kuvat ovat leikkautuneet toisiinsa ja usein samassa kuvassa oli kaksi kuvaa päällekkkäin. Tarkoitukseni oli kuvata kaikki autot, jotka niihin aikoihin tuli kunnosteltua, mutta suurin osa jäi valitettavasti dokumentoimatta surkean kameran vuoksi. Yhdeltä filmirullalta ei kehittynyt ensimmäistäkään kuvaa, vaikka niitä koko rullallinen oli napsittu.

Vaikka onhan filmikamerassa puolensakin. Kuvat näyttävät aidommilta, vaikka nykyisiä digikuvia huomattavasti epätarkempia ovatkin.

Moni kakku päältä kaunis ja jos joku, niin tämä oli sitä. Vaikka auto pinnoiltaan oli lähes virheetön, oli se totaalisen mätä. Jalka meni pehmeästä lattiasta lävitse kun vähän potkaisi. Etuakseli oli lähes irti ripustuksistaan ja moottori ja vaihteisto aivan lopussa. Hiljaa tällä vielä uskalsi ajella, eikä sen puoleen kovaa päässytkään. Ylämäessä ehkä neljääkymppiä ja alamäessä saattoi myötätuulella saada mittariin jopa lain sallimat kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa.

Neljä ja puoli sataa tästä maksoin, myydessä sain tonnin ja pingviinituutin. Ei huono kauppa sekään.  Sittemmin autojen kanssa puuhastelu on jäänyt vähemmälle, lähinnä siihen pakolliseen kulkupeliin, joka maalla asuessa on nykyään välttämätön.

Jostain syystä 60-luvun lopun / 70-luvun alun autot ja varsinkin niiden muotokieli on aina kiehtonut niin kauan kuin muistan. Toki tuo aikakausi on muutenkin muotoilun ja värienkäytön kulta-aikaa. Osasyy tämän ajan autojen ihailusta juontaa juurensa jo ajalta, jolloin olin perhepäivähoidossa ja hoitajani poika harrasteli tällaisia kulkupulejä kultaisella kahdeksankymmentäluvulla.
Niin tai näin, nämä katukuvasta kadonneet kaunottaret herättävät yhä nostalagisia tuntemuksia, vaikka itseltäni niiden kanssa harrastelu onkin jo valitettavasti jäänyt taa.